Sininen ja valkoinen

Siinä me istuimme Turusta Helsinkiin matkalla olevassa autossa. Neljä ystävää, jotka intoutuivat keskustelemaan suomalaisuudesta ja komeimmista suomalaiskappaleista. Biiseistä, joihin on uutettu suomalaisuuden ydin. Autostereoihin lyötiin tulille Eppu Normaalin Murheellisten laulujen maa, ja koko auto raikasi, kun aikuiset miehet yhtyivät Martti Syrjän lauluun. ”Työttömyys, viina, kirves ja perhe. Lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe…”

Kappaleen päätyttyä muutama silmäkulma oli kostunut ja ihot kananlihalla. Johtuiko se sitten yhteislaulun tuottamasta endorfiinimyrskystä, käsinkosketeltavasta yhteisöllisyyden ja veljeyden tunteesta vai kansallisromanttisesta suomalaisuuden fiilistelystä kauniissa Suomen suvessa, en osaa sanoa. Ehkä tilanne oli kaikkien edellä mainittujen tekijöiden yhteissumma, mutta minkä tiedän, on se, että se oli kaunis hetki yhtä kaikki.

Nuoruudessani en ollut mitenkään erityisemmin isänmaallinen. Toki armeijat käytiin, suomalaisurheilijoiden menestystä fanitettiin ja kunnioitettiin veteraanien tekemiä uhrauksia, kuten asiaan kuului, mutta muuten suomalaisuus ei merkinnyt sen enempää. ”Mikä meistä nyt tekee jotenkin erilaisia muihin verrattuna?” Sinivalkoisuus typistyi lähinnä itsenäisyyspäivään ja urheilumenestykseen. Ajatus kansallisvaltiosta tuntui ummehtuneelta, ja ulkomaille suunnatut reissut saivat ajattelemaan, olisiko elo toisessa maassa tai kaupungissa parempaa kuin Härmässä. Totta kai muu maa maistui mansikalta, kun oli lomalla, lompakossa muutama kolikko eikä arjen rutiinit tai ongelmat painaneet mieltä. Lomaharha sai unohtamaan, että samat haasteet koettelevat ihmisiä mihin tahansa sitä meneekin.

Suomessa on paljon valuvikoja. Se on jokaisen myönnettävä, vaikka kuinka sinivalkoisten linssien läpi katsoisi yhteiskuntaamme. Byrokratian rattaat jauhavat ihmisen hiutaleiksi, hyvä veli -verkostot ovat edelleen arkipäivää, terveydenhuolto murenee, PISA-testeissä olemme notkahtaneet kuin lehmän häntä ja valtio velkaantuu miljarditahtia. Ongelmistaan ja epäkohdistaan huolimatta Suomi on globaalissa vertailussa siltikin monin paikoin yhteiskunta, jota ihannoidaan lännestä itään ja pohjoisesta etelään.

Mikä sitten tekee Suomesta niin erityislaatuisen? Ei se voi olla pelkästään puhdas luonto ja turvallinen yhteiskunta asua, olla ja elää. Löytyyhän luontoa ja turvallisuutta muualtakin. Oikea vastaus on me suomalaiset. Kaltaisiamme ei löydy muualta. Mitä maailmalla aina kiitellään ja ihannoidaan? Suomalaisten suoraselkäisyyttä, rehellisyyttä ja periksiantamattomuutta. Nuo kaikki ovat attribuutteja, jotka tulevat meille äidinmaidossa. Ominaisuuksia, jotka periytyvät sukupolvelta seuraavalle, sillä ne on painetestattu useaan otteeseen.

”Mitähän ne maailmalla ajattelevat meistä?” toteamuksesta on muodostunut suomalaisia yhdistävä sisäpiirivitsi. Tsoukki, jonka ymmärtää jokainen suomalainen. Siinä on hyppysellinen totuutta, sillä välillä haemme validaatiota muilta, vaikka meidän tulisi tulla torppaan takki auki, rinta rottingilla ja nakata paskat muiden ajatuksista. Olla ylpeitä siitä, keitä olemme ja mitä olemme saavuttaneet riippumatta siitä, että olemme pieni kansakunta pohjoisen perukoilta.

Tarpeeksi maailmaa nähtyäni hahmotin vihdoinkin, mitä sananlasku ”oma maa mansikka, muu maa mustikka” tarkoittaa enkä ole koskaan ollut yhtä ylpeä suomalaisuudestani. Tästä ihmeellisestä hybridistä, joka muodostuu slaavilaisesta melankoliasta ja yleiseurooppalaisesta mielenmaisemasta, joka tiivistyy aiemmin mainittujen Eppujen kappaleeseen, jota raavaat miehet laulavat yksissä tuumin.