2020

Siitä piti tulla kaikkien aikojen vuosi. Vuosikymmenen vaihtuessa sosiaalinen media pullisteli hyvää fiilistä, hymyjä, toivoa tulevasta ja toinen toistaan positiivisempia uudenvuodenlupauksia. Tervetuloa, iloinen 20-luku! Mutta kuten historia osoittaa, toisin kävi. Tai no, tottahan se on: siitä tuli kaikkien aikojen vuosi.

2020 jää historiaan vuotena, jolloin luonto näytti ihmiselle paikkansa. Niin pitkään olemme pitäneet itseämme luomakunnan kruununa, jota ilman maailma pysähtyisi. Omassa harhaisuudessamme olemme nostaneet itsemme jalustalle ja samalla alistaen ympäröivän maailman allemme. Oli vain ajan kysymys, milloin meille osoitetaan vajavaisuutemme ja luomiemme järjestelmien heikkorakenteisuus. Se vaati kourallisen ahneutta, ripauksen typeryyttä ja nyrkillisen ylimielisyyttä sekä hyppysellisen lepakkoa. Tuloksena globaali uppoaminen juoksuhiekkaan, josta emme tunnu pääsevän ylös, vaikka kuinka räpistelemme.

Tätä kirjoittaessani vuosi 2020 lähenee loppuaan, joten on aiheellista kysyä, mitä olemme oppineet? Emme yhtään mitään, uskoisin. Ensimmäisten covid-kuukausien solidaarisuus ja saman köyden vetäminen loppui kuin seinään, kun kesän terassirilluttelujen jälkeen totuus iski päin pläsiä kuin märkä rätti. Kisaväsymys iski ja uuvutti viimeisetkin taistelijat sekä hyydytti tekohymyt. Tosin maskin takaa ei pysty havainnoimaan, hymyileekö vai irvistääkö vastapuoli. Maskin suojista on helppo kuiskata ”haista sinä vittu!”. Niin on myös näppäimistön takaa, mihin moni meistä syyllistyy. Ei tietoakaan kollektiivisesta tsemppauksesta. Mutta se on inhimillistä. Ei kukaan jaksa jatkuvaa puristusta, ja jonkinlainen ventilaattori pitää olla. Modernille ihmiselle sellaisena toimii internet ja sosiaalinen media, kun baariinkaan ei pääse nyt haastamaan riitaa. Juodaan sitten kotona ja auotaan turpaa oman kodin suojissa. Eipähän satu Juhaa leukaan sillä tavalla oikeasti.

Ensimmäiset kuukaudet olivat falskia näytelmää, jonka kaikki jaksoivat jotenkuten pusertaa läpi hampaat irvessä, kun uskoimme, että kohta tämä loppuu. Mutta kun ei loppunutkaan, vaan käsikirjoitukseen oli kirjoitettu plot twist, jonka osa arvasi etukäteen joidenkin vierustovereiden kysellessä, että ”mitä tuossa kohtaa tapahtuikaan?”. Totta kai se pistää pasmat sekaisin, ja loppukrediittien rullatessa valkokankaalla someen kirjoitetussa päivityksessä todetaan, että ”paska leffa, 0/5!”

Tämä kertoo vain siitä, että vaikka ihmisen sanotaan olevan eläinlajeista se älykkäin, kaikki mikä netissä lukee ei ole totta. Meillä ihmisillä olisi voima ja valta oppia kokemastamme edes jotain, mutta se pieni nihilisti minussa ei voi kuin todeta, ettemme ole oppineet yhtään mitään, mitä tulee ihmisenä olemiseen ja inhimillisyyteen. Jahka tästä päivä valkenee, me jatkamme matkaamme kohti vääjäämätöntä kuilun reunaa, sillä ihmisten itsekkyys ja opportunismi ylittää epäitsekkyyden ja inhimillisyyden.

”Uusi normaali” on hauska kiva termi, sanahelinää, mutta jos me emme pysty edes kriisiaikana pysymään ruodussa, emme pysty sitä tekemään kaiken tämän jälkeenkään. Saattaa kuulostaa lohduttomalta, mutta siinä on myös syy, miksi ihmiskunta on siinä positiossa kuin on. Ilman pohjatonta oman edun tavoittelua emme olisi koskaan selvinneet lajina näin pitkään. Kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa: mikäli jatkamme samoilla raiteilla kulkemista, edessä on uusi globaali kriisi, josta emme välttämättä selviä näin helpolla.