Aika, joka ei koskaan palaa

”Vanha, mennyt ja entinen, jos vain takaisin saisin sen”, Pauli Hanhiniemi haikaili Kolmannen Naisen kappaleella Vanha, mennyt ja entinen. Biisi on tehnyt pesän päähäni ja soinut taajaan korvamatona. Vaikka Hanhiniemi ei sanoituksissaan viitaa millään tavalla läpikäymäämme poikkeusaikaan, tuo kyseinen virke on saanut täysin uuden merkityksen mielessäni. Vanha, mennyt ja entinen maailma, sellaisena kuin tunsimme sen vielä muutama kuukausi sitten, ei palaa enää koskaan. Halusimme sitä tai emme.

Ennen koronaa (Ekr.) kinastelimme siitä, onko sopivaa nimetä Tampereelle nousevaa hallia UROS Liveksi ja päivittelimme kilpaa, mitähän se Maisa Torppa on tällä kertaa tehnyt. Nyt nämä hetket ovat kaukaisia muistoja. Siirryimme silmänräpäyksessä tuosta auvoisesta ensimmäisen maailman ongelmatilanteesta taistelemaan kauppojen käytäville viimeisistä vessapaperirullista ja tonnikalapurkeista.

Myönnän, että minäkin kuulun niihin, jotka pitivät käsillä olevaa kriisiä aluksi pelkkänä lentsuna, kausi-influenssaan verrattavana, nopeasti ohimenevänä tautina. Hiljalleen tilanteen vakavuus alkoi kuitenkin valjeta. Aloin ymmärtää, kuinka paljon tämä tulee vaikuttamaan ei ainoastaan minuun tai lähipiiriini, vaan koko yhteiskuntaan ja sen tulevaisuuteen. Mitä enemmän asiaa pyörittelee, sitä surullisemmalta tilanne näyttää. Silti uskon (ja toivon), että myös tässä pätee luonnosta tuttu fakta: paineessa ne timantit syntyvät.

Perustuksien järkkyessä syystä taikka toisesta, elämä saattaa suistua raiteiltaan. Otetaan esimerkiksi vaikka läpikäymämme koronakriisi: 99,9 prosenttia meistä ei olisi koskaan osannut uskoa, että noin viikossa kaikki tulevaisuudensuunnitelmat menivät uusiksi. Kaikki. Työt, harrastukset, opiskelut, talous. Mutta näinhän kriisit ja traumat tapahtuvat: yllättäen ja pyytämättä.

Lähipiirissäni olevat yrittäjät ja palkansaajat pelkäävät tulevaisuutensa puolesta kaiken tutun ja turvallisen hajotessa ympäriltä palanen kerrallaan. Eikä tilannetta helpota se, että kriisi näykkäisee nilkoista meitä kaikkia – päinvastoin. Huomatessamme, että muutkin ovat kaulaansa myöten lirissä, se voi pahimmillaan lisätä ahdistuneisuutta ja toivottomuutta, kun ymmärrämme, ettemme ole ainoita. Kenen puoleen kääntyä taakkani kanssa, kun jokaisella on omat huolensa? Mistä löydän vertaistukea? Vastaus löytyy lähempää kuin uskommekaan.

Olemme saaneet huomata, kuinka samassa veneessä oleminen on herättänyt henkiin pitkään kadoksissa olleen yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden. Jätämme heippa-lappuja, joissa ilmoitamme käyvämme kaupassa senioreiden puolesta. Somessa kannustamme toisiamme jaksamaan ja otamme kiinni menetettyä aikaa sukulaisten sekä ystävien kanssa. Julkista keskustelua pitkään vaivannut juupas, eipäs, vaarinhousut -kinastelu on saanut väistyä, kun vastassa on vihollinen, jonka kukistamiseen tarvitaan yhteinen rintama.

Läpikäymämme kriisi repii ympäriltämme myös kehittelemämme ja rakentamamme kuvitteelliset raja-aidat. Korona on rehellinen, sillä se ei diskriminoi, vaan asettaa kaikki samalle viivalle. Se pakottaa meidät ottamaan pari askelta taaksepäin, arvioimaan itseämme ja paikkaamme maailmassa sekä arvostamaan tätä hetkeä, joka meillä on käytössämme. Voittaaksemme tämän kriisin, niin fyysisesti kuin henkisesti, uskallan väittää, että joudumme pysyvästi muuttamaan totuttua. Laastarin repäiseminen kirpaisee saatanasti, kuten olemme saaneet kokea, mutta muutos on jo käynnistynyt.

Ylistämme taajaan epämukavuusalueelle menemistä ja siellä tapahtuvaa muutosta, jonka yleensä todetaan olevan positiivinen. Nyt olemme kaikki siellä epämukavuusalueella, joten meillä on kollektiivisesti tuhannen taalan paikka muuttaa itseämme ja suhtautumistamme ympäröivään maailmaan sekä totuttuihin tapoihin. Kuten olemme saaneet todistaa, se mitä meillä ennen oli, ei ollut kestävää. Sen romahtaminen vaati muutaman viikon. Nyt voimme rakentaa jotain kestävämpää. Yhdessä.