Vaimoni totesi taannoin, että olen ihmisenä vaikeahko jurnuttaja. Naurahdin hieman epäuskoisena. ”Ootko tosissas?” kysyin. Kyllä, hän totesi. Myönnän, että tuollaisen kuuleminen ihmiseltä, joka on kaikki kaikessa tuntuu vähintäänkin hassulta. Varsinkin, kun itse pitää itseään ihmisenä, jonka kanssa on suhteellisen helppo tulla toimeen. Tyyppinä, joka on valmis tinkimään omastaan, jotta kanssaihmisellä olisi helpompaa ja mukavampaa olla ja elää. Nopean itsereflektion jälkeen on kuitenkin pakko nostaa kädet ylös ja todeta, että oikeassahan hän jälleen kerran on, perhana sentään.
Tiedostan, että minulla on paljon outoja, fakkiintuneita tapoja. Olen hyvin tiukasti kiinni totutuissa tavoissani, koska rakastan rutiineita – ehkä hieman liikaakin. Vihaan muun muassa säätämistä. Inhoan sitä, kun asiat eivät solju kuin vesi hanhen selästä tai suunnitelmieni mukaisesti. Puhisen tuskaisena, kun joudun muuttamaan kuvittelemiani askelmerkkejä. En ole mikään heittäytyjä, carpe diem -tyylinen tyyppi, joka tuosta vain ottaa reppunsa ja lähtee kulkemaan kohti auringonlaskua. Mutta ehdottomasti hankalin luonteenpiirteeni on se, että olen (hyvin) pitkävihainen. Jos koen, että joku on tietoisesti loukannut minua tai minua lähellä olevia ihmisiä, minun on hyvin vaikea antaa sitä anteeksi. Se on sekä siunaus että kirous.
Suhteemme vanhempiimme määrittelee erittäin paljon, millainen elämästämme muodostuu. Halusimme sitä tai emme. Lapsuudessa koetut asiat, saatu rakkaus tai hylätyksi tulemisen tunne ja sanat, jotka meille on sanottu – tai jätetty sanomatta – luovat pohjan sille, millaisia meistä itsestämme tulee aikuisina. Olemme ympäristömme ja meille lähimpien ihmisten yhteissumma. Joissakin tapauksissa voisi sanoa jopa uhreja.
Näin taannoin näyttelijä Will Smithin pitämän puheen, jossa hän sivusi suhdettaan edesmenneeseen isäänsä, jota hän kutsuu Daddioksi. Puheessaan Smith avasi, kuinka anteeksiantaminen on parantanut hänen elämäänsä. Smithillä oli vähintäänkin haastava suhde isänsä kanssa: alkoholismia, päihteitä ja väkivaltaa. Kaikesta negatiivisesta huolimatta Smith löysi itsestään kyvyn antaa anteeksi isälleen vuosia ja taas vuosia jatkuneen fyysisen ja henkisen väkivallan.
Smithin puheesta päähäni jäi pyörimään kohta, jossa hän toteaa, kuinka ”ihmisille pitää antaa anteeksi, ja iso osa anteeksiantamista on kyky antaa anteeksi itsellesi. Koska jos emme osaa antaa anteeksi itsellemme, on vaikea antaa anteeksi muille.” Miksi juuri tämä toteamus? Ehkä pääosin siksi, että olen ikuinen flagellantti, itsensä ruoskija. Hyvin harvoin osaan päästää irti tekemistäni erheistä tai elää virheideni kanssa. Edelleen keski-ikäisenä ja elämää hyvin runsaasti kokeneena opettelen tätä.
En yksinkertaisesti osaa antaa anteeksi kokemaani epäreilua kohtelua, ja sen myötä monet ihmiset ovat jääneet ulos elämästäni. Vai osaanko antaa anteeksi, mutten unohtaa? En tiedä. Oli miten oli, kaiken tuollaisen jälkeen minun on hyvin vaikea esittää kuin asiat olisivat kuin ennenkin, kun ne eivät ole. En haaveile kostosta tai mistään muusta sellaisesta – se on täysin energian ja ajan hukkaamista. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kyseiset ihmiset vain lakkaavat olemasta minulle.
Puhuin taannoin itselleni hyvin rakkaan ihmisen kanssa meidän molempien ongelmallisista isäsuhteista, joissa oli hyvin paljon samaa. Ystäväni on pystynyt antamaan anteeksi isälleen tämän tekemät virheet. Minä en siihen pysty, ja ylipäätään tuntuisi falskilta vetää monologia hautakiven äärellä, kun kukaan ei ole kuulemassa sitä, kuinka pahalta minusta tuntuu. Ei ole vastaamassa tekoihinsa ja sanoihinsa. Mitä tuollainen muka muuttaisi?
Kuten Smith toteaa, ehkä juurisyy kaikkeen tähän – miksi olen sellainen kuin olen – löytyy juuri peilikuvasta. Minusta itsestäni ja kyvyttömyydestäni antaa anteeksi itselleni omia virheitäni. Mutta jossakin kohtaa tällaisen kehityksen siemen on minuun kylvetty. Nyt niitetään sitä satoa.
Jos jotain tulevalta vuodelta kaipaisin tai odottaisin, armollisuutta itseäni kohtaan. Ehkä sitten osaisin olla armollisempi muita kohtaan. Mutta kaikki tällainen muutos lähtee minusta itsestäni, ei kenenkään antamana.
Teemu Potapoff
Anteeksipyytämisestä ja -antamisesta
Tämä sivusto on suojattu reCAPTCHA:lla, ja Googlen tietosuojakäytäntö ja käyttöehdot ovat voimassa. Googlen tietosuoja ja Käyttöehdot löytyvät täältä.