Kirje sinulle, lapseni

Tätä kirjoittaessani sinua on odotettu saapuvaksi puolisen vuotta. Äh, oikeastaan yli kaksi vuotta. Ja kohta olet täällä. Haluan avata sinulle ajatuksiani, pelkojani ja onnellisuuden tunteitani, jotka myllertävät sisälläni. Myös itsestäni, isästäsi. Ehkä samalla myös järjestelen ajatuksiani oman pääni sisällä.

En koskaan ole ollut niin sanottu lapsi-ihminen. Siihen on syynsä. Isoäitisi ja edesmennyt isoisäsi eivät aina olleet parhaita mahdollisia vanhempia minulle, tädillesi ja sedällesi. Omilla toiminnoillaan he aiheuttivat peruuttamattomia vahinkoja, joita korjaillaan edelleen tänäkin päivänä. Ne ovat myös syitä, miksi sinua ei ehkä koskaan olisi ollut. Ajattelin, etten halua jatkaa sukumme kieroutunutta, vanhemmilta lapsille periytynyttä jatkumoa, joka on tuottanut maailmaan vain rikkinäisiä ihmisiä. Järkeilin, että vastuullisin teko minulta olisi katkaista se kierre minuun, perheemme esikoiseen.

Mitä enemmän aikaa kului, sitä tiukemmin jäin kiinni elämään, jossa olin vastuussa vain ja ainoastaan itsestäni. Luopuminen niin sanotusta vapaudesta tuntui pelottavalta iän karttuessa. Olenkin pohtinut, pelottiko minua totutusta luopuminen vai oikea vastuun ottaminen? Kun ihminen on vastuussa vain itsestään, se antaa huomattavasti liikkumatilaa ja mahdollisuuksia selitellä asioita parhain, paikkailla epäonnistumisia, mutta kun edessäsi on ihmistaimi, joka on täysin riippuvainen sinusta, pään sisäiset, itse luodut pelot epäonnistumisista kasvavat eksponentiaalisiin mittoihin. Ja eniten maailmassa isäsi pelkää epäonnistumista ja sitä, että hän pettäisi häneen luottavien ihmisten luottamuksen.

Kaikki muuttui, kun tapasin äitisi. Ensimmäisen kerran elämässäni koin aidosti ja oikeasti, että tämän ihmisen kanssa olisin valmis. Palaset ikään kuin loksahtivat paikoilleen. Ensimmäisen kerran elämäni aikana ajatus vanhemmuudesta ja isyydestä ei ahdistanut, päinvastoin. Äitisi on tehnyt minusta kokonaisemman ja opettanut minua luottamaan itseeni sekä kykyihini.

Sinulla on myös sisko, jonka toivon sinun joskus tapaavan. Ikävä kyllä minulle ei ole koskaan suotu mahdollisuutta olla hänelle isä, joka tietysti on osaltaan kasvattanut kynnystä isänä olemisen suhteen. Mitä jos sama tapahtuu uudelleen? Mutta elämässä kun ei voi pelätä tulevaa. Pitää vain luottaa siihen, että elämä kantaa.

Tiedän, että tulen auringonvarmasti tekemään virheitä, kukapa ei tekisi, mutta yhtä lailla tiedän sen, millainen isä en halua olla. Tiedän, millaisia virheitä en tule toistamaan. Olen ehkä nyt ymmärtänyt, että asioiden kieltäminen ei tuo haluttua muutosta, vaan muutos syntyy siitä, että itse yrittää omien tekojensa kautta muuttaa tulevaa. Tehdä toisin kuin minulle on tehty.

Rakkaudella
Isäsi