Vuosi isänä
Reilu vuosi sitten kirjoitin tekstin, kirjeen vielä tuolloin syntymättömälle tyttärelleni. Nyt takana on vuosi yhteistä matkaa pienenä perheenä ja myös isänä.

Mennyt vuosi on ollut tiukkaa itsereflektion aikaa. ”Kuka olen? Mikä paikkani on maailmassa? Mitä haluan tänne jättää? Miten selviän tuosta tai tästä tilanteesta?” Sanotaan, että luonto ajaa tikanpojan puuhun, ja todeksi olen sen todennut. Vaikka monessa kohtaa aluksi jännitti niin, että vatsanpohjaa kouristi ja tuntui, etten selviä, jotenkin sitä vain on kuivin nilkoin päässyt tilanteesta kuin tilanteesta. Olen joutunut peilaamaan itseäni, oppimaani ja omaksumiani kasvatusmetodeja pienokaiseeni ja miettimään, millaiseen suuntaan haluan hänen kasvavan. Millaiseksi ihmiseksi haluan hänen tulevan?

Tulin isäksi liki viisikymppisenä kääpänä, jonka elämä oli jo hyvin uomiinsa lumpsahtanutta: töitä, töitä, töitä, treeniä ja vapaa-ajalla rentoilua joko vaimon tai ystävien kanssa. Helppoa, leppoisaa ja hyvin ennustettavaa. Elämäntapa, jossa ei yllättäviä kierrepalloja juurikaan ollut. Kun aiempi kokemus vauvoista ja lapsista oli tasan nolla, roiskaisin itseni sinne syvään päähän heti kertaheitolla. Ensimmäisten viikkojen ajan pelkäsin jatkuvasti rikkovani lapsen, joten epäkkäät jumissa pidin häntä sylissäni, ettei nyt varmasti putoa tai ettei niska liiku liikaa. Eikä univaje osoittautunut hedelmälliseksi keinoksi parantaa elämänlaatua millään elämän osa-alueella. Kolmea ensimmäistä kuukautta kuvannee parhaiten sanat hukassa ja epävarmuus.

Samaan aikaan, kun välillä tunsin olevani kuin vääriin juhliin eksynyt kutsumaton vieras, koin myös jonkinlaista katartista kasvamista ihmisenä. Sanotaan, että isä näyttelee alkuun pientä sivuroolia äidin ja lapsen patsastellessa parrasvaloissa yhdessä. Tottahan se on, ainakin osaltaan. Välillä tunsin jääväni lehdelle soittelemaan niin perheyhteisössä kuin parisuhteessakin. Ehkä koin jopa mustasukkaisuuden tunteita. ”Miksi kukaan ei huomio mua?” Kun hyväksyi sen, että tämä on nyt pelipaikkani tässä tiimissä, se vapautti minut näkemään itseni tärkeänä osana kokonaisuutta. Huomio oli tärkeä eritoten minulle itselleni, jotta pystyin kasvamaan ihmisenä.

Tekemäni työ mahdollistaa sen, että pystyn viettämään paljon aikaa kotona, joten olen pystynyt luomaan vahvan yhteyden itseni ja tyttäreni välille. Olen aina ollut kova tekemään töitä. Meilejä naputellaan joskus iltamyöhään, ja luovaa työtä tekevä ei pysty irrottautumaan työstään, sillä keskusyksikkö raksuttaa koko ajan jotain työhön liittyvää. Niin upeaa kuin onkin nähdä aitiopaikalta rintaperillisensä kasvua ja kehittymistä, välillä se on vaikeuttanut keskittymistä työn tekemiseen. (Tätäkin kirjoittaessani prinsessa roikkuu lahkeessani ja hamuaa huomiotani.) Mutta kolikolla on myös kääntöpuolensa: olen oppinut olemaan armollisempi itseäni kohtaan ja hellittämään otettani paikoitellen jopa maanisiin mittoihin paisuneesta tarpeestani työskennellä sekä olemaan oikeasti läsnä. En vain toteamaan ”mmm, mmm” tuijotellessani ruutua.

Yksi suuria perhe-elämään liittyviä pelkojani oli myös se, miten lapsen putkahtaminen maailmaan vaikuttaa parisuhteeseeni. Ja tottahan toki se vaikuttaa. Kuin taikaiskusta emme olekaan enää vain mies ja nainen, vaan molemmilla on nyt myös uudet roolit: isä ja äiti. Eikä noissa roolituksissa ole mitään vikaa, päinvastoin, mutta tuskin kukaan haluaa, että hänet määritellään vain isyyden tai äitiyden kautta. Roolituksissa ei sinällään ole mitään vikaa, päinvastoin, mutta jos parisuhde vaatii duunia eLs. (ennen lapsen syntymää), vielä enemmän sitä kaivataan taaperon tallustellessa jaloissa. Mutta kuinka pitää kiinni romanttisesta suhteesta kumppaninsa kanssa, kun univajeiset päät ja väsyneet kropat haikailevat edes yhden normaalisti nukutun yön perään? Onneksi ympärillämme on hyvä tukiverkosto, joka edesauttaa edes hetken irtiottoon. Unohtamatta ”lapsellisia” ystäviäni, joiden vinkit ovat osoittautuneet monissa paikoissa kullanarvoisiksi. Apua ja neuvoja saa, kun kehtaa ja viitsii kysyä.

Takana on hieman yli vuosi matkaa isänä ja perheenä, mutta kaikki on vasta alussa. Sieniaivo tallustelee askeleita tapaillen, kaiken mahdollisen tiedon päähänsä imien, ja tuota ihmistaimen kehittymistä on huikeaa seurata. En koskaan kokenut olevani se tyyppi, jolla puhelin on täynnä kuvia lapsesta, mutta niin vain sitä löytää uuden sopukan sydämestään, jonka olemassaolosta ei edes tiennyt. Toki paljon puhuttu vanhemman huoli lapsestaan ja hänen hyvinvoinnistaan on läsnä koko ajan, enkä usko sen hellittävän koskaan. Sen kanssa vain pitää oppia elämään – tällaisen ainaisen stressaajankin. Sekin on yksi niistä monista oppitunneista, joilla lapsi kasvattaa vanhempaansa. Koska sitä elämä on, ainaista oppimista.

Tämä sivusto on suojattu reCAPTCHA:lla, ja Googlen tietosuojakäytäntö ja käyttöehdot ovat voimassa. Googlen tietosuoja ja Käyttöehdot löytyvät täältä.